Peili

Olen aina etsinyt samanlaista ihmistä. Nyt löysin sen ja peilistä tuijotti paha.

Toistemme huomioiminen ei lopulta johtanut mihinkään. Kaksi ihmistä jotka elävät toisilleen tyhjentävät itsensä. Lopulta kumpikaan ei tiedä mitä haluaa.

Molemmat rakastavat ja masentuvat kun pelkkä rakastaminen ei autakaan.

Voiko parisuhteessa löytää itsensä uudelleen ja voimistaa itseään, vai pitääkö sen tehdäkseen olla yksin?

Aamut

Aamut on aina pahimpia. Ei hellyyttä, ei yhteistä aamiaista, minä yksin. Pakko lähteä töihin ja aina sitä ihmettelee, että miksi ihmeessä.
Aamiainen etenkin tuntuu turhalta yksin. -Tartteeko sitä ruokaa ollenkaan jos ei tunne elävänsäkään.

Luonto kasvattaa

Mikä saa meidät olettamaan, että ihmiset osaavat ottaa etäisyyttä vanhemmistaan kun aika on?

Mikä saa meidät olettamaan, että osaamme kasvattaa lapsemme suoraan?

Mikä saa meidät olettamaan, että lapsemme huomaavat kun ovat avun tarpeessa ja osaavat sitä hakea..?


-Miksi yläkoulun tai lukion opetussuunnitelmaan ei kuulu pakollisia itsetietoisuutta lisääviä aiheita? Psykologiassakin käydään läpi asioita lähinnä kasvatustieteistä kiinnostuneiden valmistamiseksi. -Ei puhettakaan, että asioita käytäisiin läpi jotta joku voisi auttaa itseään, kaveriaan tai perhettään.
Jo sen tiedostaminen, että me emme ole täydellisiä, että vanhempamme ovat vaikuttaneet meihin lähtemättömästi ja että persoonallisuutemme itseasiassa "on vain puolustusmekanismimme" auttaisi estämään Jokelan ja Kauhajoen kaltaisia yksilön murhenäytelmän muuttumisia yhteisön murhenäytelmiksi.


Ja miksi ihmeessä minäkin katson alas ja olen nolona kun toinen pariskunta kävelee terapeutin eteisessä vastaan? -Ylpeä ja iloinen minun pitäisi olla. Ylpeä siitä, että oma hyvinvointi kiinnostaa niin paljon, että haluan ottaa selvää mikä tekee minusta minut.