Mikä saa meidät olettamaan, että ihmiset osaavat ottaa etäisyyttä vanhemmistaan kun aika on?
Mikä saa meidät olettamaan, että osaamme kasvattaa lapsemme suoraan?
Mikä saa meidät olettamaan, että lapsemme huomaavat kun ovat avun tarpeessa ja osaavat sitä hakea..?
-Miksi yläkoulun tai lukion opetussuunnitelmaan ei kuulu pakollisia itsetietoisuutta lisääviä aiheita? Psykologiassakin käydään läpi asioita lähinnä kasvatustieteistä kiinnostuneiden valmistamiseksi. -Ei puhettakaan, että asioita käytäisiin läpi jotta joku voisi auttaa itseään, kaveriaan tai perhettään.
Jo sen tiedostaminen, että me emme ole täydellisiä, että vanhempamme ovat vaikuttaneet meihin lähtemättömästi ja että persoonallisuutemme itseasiassa "on vain puolustusmekanismimme" auttaisi estämään Jokelan ja Kauhajoen kaltaisia yksilön murhenäytelmän muuttumisia yhteisön murhenäytelmiksi.
Ja miksi ihmeessä minäkin katson alas ja olen nolona kun toinen pariskunta kävelee terapeutin eteisessä vastaan? -Ylpeä ja iloinen minun pitäisi olla. Ylpeä siitä, että oma hyvinvointi kiinnostaa niin paljon, että haluan ottaa selvää mikä tekee minusta minut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti